MARINMAASSA
VOLGAN MUTKASSA

Niittymarilaiset naiset tanssivat piirissä ympärilläni lantiot keikkuen niinivirsut ruohikossa kahisten. Kolhoosin ukkeli repii innolla kaksirivistä haitariaan. Muutama mummo kimittää rytmikästä laulua. Kansallispukujen rahakoristeet helisevät pehmeästi tanssin tahdissa. Minä yritän vispata mukana cha-cha-chaan ja samban sekoitusta kiinantossuilla, jotka eivät liu'u nurmikossa.
Missä ihmeessä oikein olen ja miten olen tänne joutunut?





Olen kesälomalla heinäkuussa 1991 Volgan mutkassa Neuvostoliitossa, Marin sosialistisen tasavallan Morkin maakunnassa, Tsavainurin lähellä olevan metsätalon pihalla. Patikoin tänne niittyjä ja metsiä pitkin iloisten laulavien marilaisten kanssa uhrilehdon ja onnenlähteen kautta mehiläistarhan ympäröimän talon pihalle, jossa ennen tanssia joimme padassa keitettyä tsaijua ja söimme tummaa leipää hunajan kanssa. Tänne oli pitkä matka...

Rakas vaimoni kertoi minulle huhtikuun lopulla, että emme menekään lomalla sätkällä Ranskaan, vaan lähdemme M. A. Castrenin seuran mukana etsimään juuriamme Volgan mutkalle. Tiedäthän marit, suomensukuisen kansan? Tseremissit? Ilomielin, kultaseni, mikä olisikaan sen hauskempaa, kuulin itseni vastaavan.

Saimme etukäteen matkaohjelman, joka muuttui jo ennen matkaa merkittävästi, kun emme päässeetkään Gorkiin eli Nizni Novgorodiin, jonne piti lentää Tallinnasta ja jatkaa laivalla Volgaa pitkin perille. Marin presidentti yritti puhua puolestamme, mutta Gorki on ulkomaalaisilta suljettu kaupunki ja pysyi suljettuna.

No, junamatka Tallinnasta Moskovaan tuntui ihan mielenkiintoiselta. Pääsemmehän sieltä lentokoneella Marin pääkaupunkiin Joshkar-Olaan.




VUORIMAREJA JA NIITTYMAREJA


Meille jaettiin ennen matkaa tietoisku: Marin sosialistinen neuvostotasavalta kuuluu Venäjän federatiiviseen tasavaltaan. Sen pinta-ala on noin 23 000 m2 (puolet Sveitsistä, tuhannesosa Neuvostoliitosta). Asukkaita on 750 000. Heistä mareja eli tseremissejä on 43% ja venäläisiä 47%. Lisäksi alueella asuu jonkin verran tataareja, ukrainalaisia, tsuvasseja, udmurtteja ja mordvalaisia.

Mareja on yhteensä 670 000, heistä puolet asuu Marin alueen ulkopuolella, suurin osa Baskiiriassa, jonne heidän esi-isänsä pakenivat venäläisten ortodoksien käännytystyötä pakoon.. Marin kieli on yksi Suomen etäsukukielistä ja kuuluu uralilaisen kielikunnan suomalais-volgalaiseen haaraan. Mari on suomen kielelle kaukaisempaa sukua kuin viro, mutta huomattavasti läheisempää kuin esimerkiksi unkari. Oikeastaan marin kieliä on kaksi: itämari, jota puhuu noin 500 000 ihmistä ja vuorimarien alueen länsimari, jota puhuu 35 000 ihmistä. Loput marilaiset eivät osaa marin kieltä, vaan puhuvat venäjää. Itä- ja länsimari poikkeavat toisistaan niin paljon, että niitä puhuvat vaivoin ymmärtävät toisiaan.



Volga jakaa Marinmaan kahteen osaan: niittymarien alueeseen ja luonaisnurkassa olevaan pieneen vuorimarien alueeseen. Nimitykset johtuvat siitä, että niittymarien puoleinen ranta on alavaa maata ja vuorimarien puoleinen jyrkkä, ehkä sadan metrin korkuinen törmä. Mitään vuoria Marinmaassa ei ole, vaan maa on melko tasaista, viljavaa ja hiekkaperäistä. Puolet alueesta on metsää, puolet peltoja. Marit eivät mielellään käytä itsestään tseremissi-nimeä, koska se on peräisin turkkilais-tataarilaisista kielistä.




ENSIMMÄISESSÄ JA TOISESSA LUOKASSA


Matka alkoi heinäkuun puolivälissä Georg Otsilla. Pikkuhiljaa alkoi selvitä ketkä kuuluivat joukkoomme: ne 26, jotka jäivät jäljelle, kun laivan henkilökunnan lisäksi savolaisöykkärit, virolaishamsterit ja keskieurooppalaiset eksotiikka janoavat turistit oli karsittu pois. Ryhmämme osoittautui perin mielenkiintoiseksi. Mukana oli mm. Hampurissa suomen kieltä opiskellut komin kielen tutkijatyttö, joka osasi uskomattoman paljon kieliä muutenkin. Ryhmän tulkkina ja varsinaisena promoottorina oli vuorimarilainen Valeri Alikov, joka lukee kirjallisuutta Helsingissä. Hän on oppinut suomea alunperin Tartossa. Lisäksi oli useita toimittajia, pari Ruotsin radiostakin, opettajia, dosentti, assistentti, kouluneuvos, insinöörejä, pari Saunaseuran jäsentä, minä ja muuta rahvasta.

Tallinnassa tuli ensimmäinen kiire. Pikaisen Piritan kierroksen jälkeen ei jäänyt enää aikaa rahan vaihtoon pankissa. Piti hommata hämärämies bussiin, joka latoi satasesta 550 ruplaa 25 ruplan sileinä seteleinä. Pankissa olisi saanut 680. Radiosta kuuluva Suomen Radiomafia sopi hyvin kuvaan. Marinmaassa ei olisi ollut mahdollista vaihtaa valuuttaa ollenkaan, joten jotenkin valuutat oli hoidettava.

Sitten äkkiä junaan. Paikamme olivat hujan hajan ja niitä selvitettiin pitkin matkaa. Saimme viihtyisän loossin, joka tosin oli klosetin vieressä. Ikkuna oli jumissa ja ulkona kuuma, kuten sisälläkin. Lemu kuvotti. Ensimmäinen luokka, hmmm. Matkalla oli aikaa tutustua ryhmän jäseniin ja ihailla radanvierustan taloja, viljelmiä ja kyliä, bongata viikatemiehiä, kuhilaita, rehetubia ynnä muita kansatieteellisiä mielenkiintoisuuksia.

Aamulla piti kutsua junaan lääkäri, kun eräältä ryhmämme jäseneltä oli valunut nenästä verta koko yön. Juna odotti Kalinin asemalla puoli tuntia, kun lääkäri teki tutkimuksiaan. Ensiapu saatiin, mutta juna oli myöhässä Moskovassa melkein tunnin.

Moskovassa saimme kuulla meitä vastassa olleelta Marin kulttuuriministeriltä Nikolai Gavrilovilta, että emme menekään lentokoneella, vaan syömme asemaravintolassa ja jatkamme heti matkaa toisella junalla. Perillä ollaan jo huomenaamulla. Ai kun kiva!.

Muroman asema jäi minulle erityisesti mieleen. Meille kerrottiin, että seudulla on asunut suomensukulainen kanssa, joka on kuollut sukupuuttoon, Jäljellä oli enää aseman nimikyltti. Siitä piti ottaa kuva, tietty. Välissä oli toinen juna, jonka taakse oli kivuttava. Kuvaa ottaessani kuulin, kun meidän junamme lähti. Tuli vähän kiire. Onneksi ehdin hypätä viimeiseen vaunuun. Olisin saattanut tuntea oloni hieman orvoksi Venäjän aroilla ummikkona ilman papereita.

Toinen yö nukuttiinkin toisessa luokassa. Koko vaunu oli yhtä osastoa. Alkuperäisväestöä tunki illan mittaan joka asemalta lisää ja asettui taloksi. Venäläiset osaavat nauttia junamatkasta. Mukanamme tullut kulttuuriministerikin vaihtoi heti pukunsa verkkareihin, korkkasi vodkapullon ja alkoi siemailla siitä höystimenään tummaa leipää, tomaatteja ja suolakurkkua.

Saattoi olla tottakin, kun meille selitettiin lentokoneen vaihtumista junaksi, että järjestäjät ajattelivat vain meidän parastamme: saimme mennä junalla. eikä meidän tarvinnut lentää. Yöllä näky oli koominen, kun lakanoilla peitettyjä ruhoja oli hyllyillä pitkin ja poikin. Sängyt olivat liian lyhyitä, joten monelta pilkisti varpaat lakanoiden välistä. Kuorsaava ruumishuone, tuli mieleen.




JUHLAVA VASTAANOTTO


Aaamulla saavuimme Joshkar-Olaan, Marinmaan pääkaupunkiin. Vastaanotto oli häkellyttävän sydämellinen. Marin entinen presidentti ja kirjallisuusliiton puheenjohtaja ja Neuvostoliitto-Suomi-seuran Marin jaoksen puheenjohtaja, näytelmäkirjailija ja ties mitä Nikolai Ribakov oli meitä vastassa kansallispukuisten marityttöjen kanssa. Puheenjohtaja piti tervetulijaispuheen. Tytöillä oli tarjottimella leipää ja suolaa, joita piti maistaa. Meidät kukitettiin. Televisio. radio ja lehdistö olivat paikalla ikuistamassa, kun ensimmäinen suomalainen turistiryhmä tuli vierailulle Marin sosialistiseen neuvostotasavaltaan.


Majoituimme hotelli Turistiin. Ihan kelpo hotelli, lämmintä vettä ei tosin ollut, mutta kylmä vesi oli sitäkin kylmempää. Ensiksi syömään, olihan kello jo kohta yhdeksän. Ruokasali oli viihtyisästi koristeltu kansallisin ornamentein ja rievuin. Ruoka oli runsasta ja hyvää alusta loppuun. Ihmeteltyämme kattauksien tyylikkyyttä, saimme kuulla, että hotellin kokki oli joku alansa paikallinen kuuluisuus.

Saman tien lähdimme bussilla kohti Tsykmaa, vuorimarien alueen suurinta ja ainoaa kaupunkia, joka on Volgan rannalla. Saapuminen Volgan rannalle oli odotettu tapahtuma. Vesi oli lämmintä ja yllättävän puhdasta. En osannut kuvitella, että joki on niin valtavan leveä. Sitten selvisi, että eihän se olekaan.

Vuorimarien alueen kohdalle on rakennettu viitisentoista vuotta sitten valtava pato ja siihen voimala, josta saadaan sähköä tsuvasseille, tataareille ja muille mongoleille, mutta ei mareille. Padon rakentamisesta ei Breznevin kaudella paljoa neuvoteltu. Se rakennettiin, kun päätös tehtiin siellä jossakin. 15 000 vuorimarilaista sai etsiä itselleen uuden asuinsijan, kun oma koti jäi veden alle.




IKKUNAKORISTUKSIA JA KANTELEENSOITTOA


Tsykmassa kiertelemme ensin vanhassa kaupungissa, joka on ehyt vanhojen hirsitalojen kokoelma.

Ikkunoiden kehykset ovat toinen toistaan kauniimpia, hivelevän taidokkaita käsityön mestarinäytteitä. Sirppiä ja vasaraa kuvaava suuri veistos on vielä kunniapaikalla sankarimuistomerkin vieressä iskulauseiden ympäröimänä, Iljitsin patsas jököttää horjumattomana alustallaan. Siirrymme uudempaan kaupunginosaan, joka on ylempänä tasanteella. Kolkkoja kolosseja koristaa seinän kokoinen Gagarinin kuva.

Siellä täällä on isoilla kirjaimilla maalattuja kirjoituksia, joista en ymmärrä mitään, mutta aavistan palon leiskun. Saavumme hotelliimme, Tsykman parhaaseen ja ainoaan, nimeltään Lada. Viereisen talon pääty on koristettu mosaiikkityöllä, jossa liput hulmuavat ja ryhdikkäiden nuorukaisten katse etsii autereista horisonttia. Kesällä 1991.


Ja syömään. Ravintolasali on yhtä kaunis kuin 30 vuotta sitten DDR:ssä eli järkyttävä. Ruoka on hyvää. Palvelu kohteliasta. Luultavasti olemme ensimmäiset ulkomaalaiset vieraat hotellissa. Huone on ihan hyvä, suihkusta puuttuu letku, mutta saamme käyttää naapurihuoneen suihkua. Kahden kuumassa junassa vietetyn yön jälkeen lämmin suihku on ii-haa-na.

Ohjelmassa on tutustuminen vuorimarien ulkoilmamuseoon. Siellä meidät yllättää kantelekonsertti. Faina Josmahara oppilaineen soittaa ja laulaa meille tunnin verran kauniita vuorimarilaisia lauluja. Faina on ollut viime vuonna Kaustisilla esiintymässä.


Marilaiset ovat ylpeitä kansallissoittimestaan kyslastä, joka muistuittaa suomalaista kannelta. Sen historiaan liittyy paljon kansallista uhoa ja symboliikkaa. Museosta riennämme kylän ainoaan kirkkoon, jossa on taidemuseo. Sitten tietysti syömään.

Illalla joku haluaa lähteä Volgan rannalle vanhaan kaupunkiin kävelemään. Lopulta meitä on toistakymmentä tramppaamassa kylän pimeitä kujia. Volga on lämmin ja kiehtova, tekisi mieli uida. Yöelämä on olematonta, jostain kuitenkin kuuluu kaukaista jumputusta. Lähdemme ääntä kohti. Möly kovenee ja saavumme puistoon, jonka kätköissä valot räiskyvät ja nuoriso kirmaa. Disco! Vuorimarien Tsykmassa! Mukaan vaan, meikäläinenkin ensimmäistä kertaa elämässään discossa.




MUMMELEITA KIRKONMÄELLÄ


Aamu alkaa aterialla. Kuuma kananpuolikas silavan kanssa piristää kummasti aamukahdeksalta. Lähdemme retkelle Uzolan kylään. Päätiet ovat aika surkeat, mutta sivutiet vielä kamalammat. Kylässä pääkatu on liejuinen, sikoja, ankkoja, kilipukkeja ja muita kotieläjiä vilistää tiellä.

Tietä reunustavat molemmin puolin nurmikaistaleet ja sitten kauniisti koristellut talot, joiden päädyt ovat venäläiseen tapaan tielle päin. Kaikkien pihojen ympärillä on aidat. Käymme kylässä erään maatuskan luona. Mummo kutoo vuorimarilaisten kansallispukuun kuuluvia vöitä. Kauppa käy. Tutustumme mummon siistiin ja viihtyisään kotiin ja pihapiiriin. Mummo pistää tyypit kutimillaan. Saunaseuralaiset ovat innoissaan, kun löytävät pihan perältä käytössä olevan ihan oikean saunan.

Uzolasta jatkamme matkaa pitkin töyssyisiä teitä kohti Vilavatovan kylää. Matkalla näemme pienikokisia mustapukuisia valkohuivisia mummeleita bussipysäkeillä. Yritämme ottaa muutaman mukaan, kun meillä on bussissa tilaa, mutta emme onnistu.

Saavumme Vilavatovaan Pietaripaavalin kirkolle. Siellä on mustapukuisia mummeleita kymmenittäin. S attuu olemaan juuri 12 apostolin ja Pyhän Pietarin muistopäivä ja mummot ovat tulleet kirkolle pitkien matkojen takaa juuri sen takia. Mukana on eväät. Kirkon kulmalla on kaminan näköisessä pöntterössä tuli, mummot keittävät siinä teetä. Ruokolahti ja Edelfeldt kävivät mielessä.

Kirkossa meille on järjestetty marinkielinen ekskursio, paikallinen Marituristin opas tulkkaa sen in ömerikön ingliis leidiis äänd tsentlemen mei ai jne. Oikeauskoiset harmaapartaiset sumeasilmäiset papit ovat mystisen pelottavia mustissa kauhtanoissaan.

Vilavatovan kylä on varsinainen takahikiä. Ei sellaista voi olla olemassakaan. Kiertelen kylän teitä, loikin saviliejussa kiveltä kivelle ja yritän olla liukastumasta milloin minkäkin elikon sköntsäkasaan. Ihmiset elävät elämäänsä. Eläimiä vilistelee sulassa sovussa raitilla. Autoja ei ole. Paitsi yksi sininen kuorma-auto. En ole muunvärisiä nähnytkään. Kirkon luona oli sivuvaunumotskari.



Kurkistan kauppaan, joka on tyhjä. Saattaa olla desinfiointipäivä. Ainakin näyttää siistiltä. Tytöt kikattavat. Menen postiin ja yritän ostaa merkkejä. 35 kopeekka maksaa Finlandiaan. Kikattavat nämäkin, onpa iloista väkeä. Saan ensimmäisen 25 ruplan setelin rikotuksi. Merkkejä on ostettava aika pino, että saadaan summa täsmäämään vaihtorahojen kanssa. Toisaalta koko maasta ei ole löytynyt vielä muita kortteja kuin Leninin kuvia ja uudenvuoden pakkasukkoja (eikä löydy koko aikana), joten on vähän epäselvää, mihin merkkejä liimaisi. Mutta ikkunoiden vuorilaudat ovat kauniita.








KANSANTANSSEJA JA UINTI VOLGASSA


Illaksi meille on luvattu folklore-ohjelmaa. Meidät viedään siirtolapuutarhan näköiseen paikkaan, jonka sanotaan olevan erään tehtaan sanatorio. Siellä meidät yllättää koivikosta kuuluva iloinen soitto ja laulu.

Parikymmentä kansallispukuista naista ja miestä kirmaa meitä vastaan ja tarttuu kainaloon. ehtaan työläisten kansantanssikerho. Esitystä kestää yli tunnin. Minäkin tempaudun täydestä sydämestäni mukaan, vaikka rehellisesti sanottuna ällöän kaikkia vingunvangunketkutuksia. Huomaan jopa yhtäkkiä hypänneeni lavalle jammaamaan haitarilla vuorimarilaista kansanmusiikkia, kun meidät on temmattu mukaan tanssiin. Esityksen aikana tarjottiin omatekoista sahtia, joka kaatui kohteliaan huomaamattomasti nurmikolle - muiltakin. Sanoivat stydiksi.

Sitten seuraa matkan huippu. Tehtaan sanatorio on Volgan rannalla, tosin ranta on sata metriä alempana kuin me. Nyt se on tehtävä, jos koskaan. Kuka lähtee uimaan? Osa meistä lähtee laskeutumaan synkän viidakon läpi rantaan. Ranta on paratiisi. Puhdas siisti hiekkaranta. Hämärtyvä tyyni Volga imee puoleensa.

Viisi urhoollista ryntää Volgan syleilyyn. Kuvasin tunnetta myöhemmin paikallisen Kotirannan kuulumisia -lehden haastattelussa, että tuntui kuin olisin sukeltanut lämpimään äidinmaitoon.

Volga tarkoittaa suomeksi valkoista. Perustamme Volgan suomalaisen uimaseuran, jolle annamme nimeksi 'Sankarit'. Vuorimarin kielellä: JYLYM IME USEM 'PATYRVLÄ'.

Loppumatkan aikana uimaseuran perustajajäsenet osasivat ottaa sankariteostaan kaiken mahdollisen irti, ehkä enemmänkin. Hyväksyimme ankarien koettelemusten jälkeen vain kaksi uutta jäsentä seuraamme. Illalla jälleen kierros vanhassa kaupungissa ja - disco.




ÄITI VOLGA


Risteily Volgalla. Lähdimme aamulla purjehtimaan yläjuoksulle päin. Tai eihän Volgassa vuorimarien kohdalla ole juoksua, kun on se pato tukkeena. Aluksemme on vanha putputtava purkki, oikeastaan aika sympaattiinen paatti. Volgan liikenne on melko vilkasta, Proomuja työnnetään ylös ja alas.


Lossit ajavat poikittain. Välillä menee isoja vanhanaikaisia matkustaja-aluksia, kantosiipialuksia suhahtaa ohi ja vastaan tiuhaan tahtiin.

Huvialuksia ei ole juuri ollenkaan, vain muutama pieni vene. Laivojen välissä kelluu kymmenittäin pieniä kumilauttoja, joissa pari ukkoa istuu ongella tai yksinäisiä urhoja, jotka kelluvat pelkillä autonrenkailla. Pelottavaa touhua. Volgan rannat olivat vähän pettymys. Padon takia vesi on noussut niin, että vanha rantaviiva on hävinnyt ja uudelle tasolle ei vielä ole muodostunut asutusta. Vuorimarien puolella on kauniita koivumetsiä ja niittymarien ranta on kaukana. Ajamme pari kolme tuntia ja rantaudumme Volgan vastarannalle Jurimoon.
Ranta on ns. uimaranta. Ihmisiä polskuttelee ruostuneitten romulaivojen ja lehmien seassa. Aurinko paahtaa. Me uimme myös, vaikkakin muistelemme kaiholla rantaa, jossa perustimme edellisenä iltana uimaseuran. Emme ota uusia jäseniä.

Meidät syötetään ja sitten tutustutetaan isoon linnaan, joka on kätketty rakennustelineisiin. Innokas ukkeli, joka on tutkinut linnan saloja 30 vuotta, haluaa kertoa välttämättä kaikki yksityiskohdat linnan historiasta, vaikka kukaan ei oikein jaksa kuunnella. Palaamme paatillemme, joka on häipynyt. Pienen sählingin jälkeen päätetään palata Tsykmaan kantosiipialuksella. Soromnoo.

Laivasta astuessamme on laiturilla odottamassa laivaanpääsyä paikallista väestöä marjakoreineen. Pieni mustapukuinen mies tekee ristinmerkin nähdessään tyylikkäät shortsini ja huutaa: "Hospoti hospoti!". Ajetaan bussilla Joshkar-Olaan ja taas syömään.

Lähdemme illalla vielä kaupungille, onhan le 14 juillet. Kysyimme hotellin receptionista karttaa, mutta neito vaan pyöritteli päätään hymyillen. Myöhempien kyselyjen jälkeen meille selvisi, että 300 000 henkilön pääkaupungista ei ole olemassa karttaa, ei ole painettu koskaan. Ei pieniä eikä suuria.

Kyselemme miliiseiltä kapakoita ja kolkuttelemme muutamien ovia, mutta kaikki paikat on suljettu. Sellaista on yöelämä Joshkar-Olassa kello 23 sunnuntai-iltana. Vietämme Ranskan kansallispäivää hyräilemällä Sous le Ciel de Parisia ja pyörähtämällä Teatteritalon edessä hiljaisella torilla. Lenin kuuntelee hievahtamatta vieressä jalustallaan.




SAUNAA JA LÖHÖILYÄ


Arki alkaa matkalla Tair-järvelle. Käymme niittymarilaisessa kylässä. Ikkunoita ei ole täällä koristeltu ollenkaan niin kauniisti kuin vuorimarien puolella. Tair-järvi on pieni lätäkkö, jonka rannalla on pioneerileiri. Pikkupinohiirejä vilistää jaloissa, purkat ja kynät saavat naamat hymylle. Meillä piti olla ohjelmassa soutua, mutta milläs soudat, kun veneet ovat lukossa ja airot piilossa.

Tairista matka jatkuu Jäkterlän lomakylään Volgan rannalle. Alunperin meidän piti yöpyä lomakylän mökeissä, mutta tuntui ihan kivalta kun ei yövyttykään. Taso ei ollut mitenkään korkea. Vietimme aikaa katselemalla, miten neuvostokansa kuluttaa aikaansa lomalla. Sitä samaa aikaa kulutimme mekin. Oli vähän semmoinen huomenna lähdetään Moskovaan tai ainakin ylihuomenna -tunnelma.

Jäkterlässä oli sauna ja oikein kunnon sauna olikin. Parempaa löylyä en ole saanut kuin kotokiukaasta, joka on maailman paras. Saunoimme ja uimme koko päivän. Paluumatkalla kävimme katsomassa sitä kuuluisaa patoa. Iso ja ruma, sitäpaitsi jouduimme vahingossa ulkomaille Tsuvassian tasavaltaan ilman viisumeita. Päivä oli löysä, mutta tuntui kuin olisi ollut todella lomalla.




HUNAJAA METSÄN KÄTKÖISSÄ


Aamulla lähdimme Marinmaan toiselle laidalle Morkin maakuntaan. Olemme hieman aikataulusta edellä. Bussi pysäyttää maakunnan rajalle; emme voi jatkaa, ennenkuin vastaanottajat ovat saapuneet. Siis mitä?



Kohta selviää kun vastaan tulee umpikuorma-auto, joka tööttäilee tullessaan ja pysäyttää Bussin eteen. Kuorma-autosta kömpii esiin toistakymmentä kaunista kansallispukuista naista ja muutama pelimanni. Alkaa soitto ja laulu ja tanssi. Meille tarjotaan leipää, suolaa, munkkeja, rahkakakkua, lättyjä ja marjoja. Yhdymme tanssiin keskellä maantietä. Täällä on tapana ottaa vieraat vastaan kunnolla.

Marilaiset tulevat mukaan bussiin. Jatkamme matkaa yhdessä vielä muutaman kymmenen kilometriä. Marilaiset aloittavat bussissa laulunsa ja tulevat kimittämään korvani juureen rahakoristeet helisten. Varsinainen live-konsertti! Bussi kääntyi sivutielle ja sivuteiden sivuteille kunnes tie loppuu ja matka jatkuu pitkin peltoja. Lopulta tulee vastaan ojia ja ryteikköjä. On jatkettava jalan.


Patikoimme niittyjä ja metsiä pitkin iloisten laulavien marilaisten kanssa uhrilehdon ja onnenlähteen kautta mehiläistarhan ympäröimän talon pihalle, jossa ennen tanssia juomme padassa keitettyä tsaijua ja syömme tummaa leipää hunajan kanssa.

Uhrilehto, jossa kävimme on nimeltään Kükse nur kuryk. Siellä palvotaan ylempiä, hyviä haltijoita. Merkeistä päätellen luonnonuskonto on voimissaan vieläkin Marinmaassa. Uhrilehdossa on keitetty padoissa uhrieläimiä, alttarilla on paljon kynttilänjämiä ja orret ovat täynnä uhriliinoja. Ilma on sakeana itikoista. Lehdosta johtaa polku alas laaksoon uhrilähteelle. Juomme sen vilvoittavaa vettä ja nyt olemme onnellistutetut vähintäänkin koko loppuelämämme.

Paikalle tulee luontouskonnon pappi eli tietäjä, mariksi Kart. Mikä lie tavallisen näköinen ukkeli olkihatussaan. Toimittajat haastattelevat innoissaan ja pappa paljastaa uskonnon saloja. Minä huiskin hyttysiä. Tanssi jatkuu pihamaalla. Mökki on keskellä metsää. Sitä käytetään vain kesäisin. Talvella on niin paljon karhuja ja susia, etteivät ihmiset uskalla siellä oleilla. Palaamme tattaripellon pientareita pitkin bussille. Nipistän itseäni rahakorujen rytmikästä helinää kuunnellessani, olenko se minä. Olen.




VALSSIA JA PELMENEITÄ


Jatkamme matkaa Tsavainurin kylään, marilaisten kansalliskirjailija Sergei Tsavainin kotikylään. Siellä on museo ja juhlasali, jossa meille on katettu välipala. Isot samovaarit ovat kauniisti katetuilla pöydillä. Juomme hunajateetä ja syömme pelmeneitä ja monenlaisia muita piirakoita. Meitä hämää, kun paikallinen väestö odottaa nurkissa ja pihalla syömistämme. Sitten alkaa niittymarien folklore-esitys. Lopuksi taas mukaan tanssiin.

Samat sambat, mutta nyt tossut luistavat paremmin kuin heinikossa. Marilaset haluavat tanssia jotain suomalaista tanssia. Yritämme jenkkaa, mutta se menee vähän nihkeästi. Sitten hanuristi keksii valssin. Joo sitä. Lattialle tulee tungosta. Haen mareista viehättävimmän, 60-vuotiaan mummon, tai 80-vuotiaan. Pyöritän häntä pitkät pätkät. Minä, jonka pää ei kestä viittä kierrosta enempää. Nyt on pakko.

Tanssin jälkeen kierrämme museossa. Tsavainin kohtalo oli julma: Hänet tapettiin vuonna 1937, jolloin käytännöllisesti katsoen koko marin sivistyneistö eliminoitiin. Kauan pidettiin yllä tarinaa, että kirjailijat, opettajat ja lääkärit olivat vankeina ja saivat surmansa sodan aikana, mutta nyt on paljastunut, että Josef se on hoitanut hommat sielläkin.

Palaamme kylään. josta niittymarilaiset tulivat kyytiimme. Laulu kaikaa taas matkalla. Marilaiset jäävät kolhoosilleen iloisesti vilkutellen. Seuran puheenjohtaja lahjoittaa ryhmää johtaneelle kylänvanhimmalle sinivalkoisen kuulakärkikynän kiitokseksi vaivannäöstä ja muistoksi meiltä. Kuulakärkikynän! Mitä herrakansaa me kuvittelemme olevamme?

Matkalla piti kurvata vielä takaisin uhrilehtoon johtavalle sivutielle, kun joltakin oli jäänyt kuvaamatta erittäin kaunis tiheä koivikko. Kieltämättä sellaista metsää ei Suomesta löydy.

Illalla käymme Joshkar-Olassa saunassa. Vähän toisenlainen sauna, sanoisin. Iso huone, jossa on hyvin korkeat huovilla peitetyt lauteet ja valtava sähkökiuas. Palvelu pelaa, itse kulttuuriministeri huolehtii meistä kantamalla juomia ja pyyhkeitä. Tuskin onnistuisi Suomessa Hookanalta.

Pitkin aikaa on kuultu mitä ihmeellisempiä huhuja paluumatkasta. Ministerit ja jopa presidentti ovat käyneet neuvotteluja eri instanssien kanssa. Paluupäiväksi on varmistunut torstai ja välineeksi lentokone.




KIELTEN SEKAMELSKAA


Ohjelmaa on ollut niin tiuhasti ruokailujen lomassa, että keskiviikkoaamuna pääsemme ensimmäistä kertaa kaupungille. Kaupungissa ei tosiaan ole postikortteja. Eipä ihmeesti muutakaan myytävää. Ruokakaupoissa on tavaraa runsaanpuoleisesti vastoin ennakkoluuloja. Onneksi ostimme vuorimarin museosta niinestä tehdyn korin ja pelmenikauhoja, on sentään jotain muistoja.

Löydämme kolhoositorin. Siellä käy kova kuhina. Marjoja ja kukkia ja vihanneksia on runsaasti kaupan. Ämpärillinen kirsikoita 8 ruplaa, vähän päälle markan. Löydämme yhdeltä mummolta etsimämme niinivirsut, samanlaiset, joissa niittymarilaiset tanssivat kepeästi nurmella. Skolka stoi? Mummo näyttää avonaista kämmentä, viisi ruplaa. Saimme tingityksi sentään kymmeneen. Mummo halkeaa onnesta ja ihmetyksestä. Ihan tajuton tämä turistikurssi.

Torin jälkeen lähdemme opastetulle kaupunkikierrokselle. Osa porukoista on Teknillisen korkeakoulun rehtorin luonna keskustelemassa metsänhoitohommista. Meillä on taas uusi opas. Lumoavan kaunis Natasha, joka saa englanninkin kuulostamaan kauniilta. If juu luk tu tö rait... tu tö rait... Pää ei meinaa kääntyä millään. Noh noh, vanha mies!

Oppaita oli hyvin runsaasti matkamme aikana. Olimme maassa kulttuuriministerin kutsumana. Hän oli antanut matkan käytännön järjestelyt marien omalle Marituristille, joka ei ole koskaan aikaisemmin järjestänyt turistimatkoja. Marituristilla oli suuri tarve antaa kaikkien oppaittensa saada tuntumaa oikeisiin ulkomaalaisiin.

Kielet vaihtuivat yhtenään monenlaisesta englannista saksaan, ranskaan, molempiin mareihin, venäjään, suomeen ja ruotsiin. Tulkkauksia kuuli ristiin rastiin. Kun mukana oli sellaisia, joille piti puhua selvästi artikuloitua kirjakieltä, jotta olisivat ymmärtäneet ja muutamat puhuivat sitä tottuneesti sanoisiko luonnostaan, tarttui puhetapa runsaassa viikossa niin, että lapset sanoivat ensimmäiseksi kotona, että mikä sullon faija kusä bamlaat tollai. Kiertoajelulla kävimme kansallissäveltäjä Ivan Balantain kotimuseossa, sankarimuistomerkillä, taidenäyttelyssä ja kansallismuseossa, jossa on juuri näyttely 'Suomen Kultturi' ja meille järjestetty kantele-esitys. Ties mones.




VIRALLISET SEREMONIAT


Iltapäivällä oli lehdistötilaisuus. Osa joukosta käveli paikalle, pääjoukko tuli bussilla. Oli vähän noloa odotella paikan päällä maan tiedotusvälineiden kerman ja ministereiden kanssa yli puoli tuntia, ennenkuin meikäläiset suvaitsivat saapua. Olivat käyneet matkalla kaupassa! Tiedotustilaisuus oli niin brezneviläinen kuin olla voi.


Silmäätekevät istuivat edessä korokkeella. Valot loistivat ja kamerat surisivat. Kansa katseli katsomossa. Kiiteltiin kehuttiin, kukitettiin ja jaettiin kyniä ja papukaijankuvia. Tilaisuudessa oli pari korkeatasoista musiikkiesitystä. Maailmankuulu huilisti Vitali Shapkin esiintyi ja lisäksi musiikkiopiston tyttökuoro. Tilaisuuden jälkeen oli viereisessä musiikkipopistossa meille konsertti, jossa Ruotsin radio äänitti edellämainittujen lisäksi mm. mareissa suositun Stanislav Shakilovin jatsahtavaa marin kansanmusiikkiin perustuvaa soittoa ja laulua.

Illalla oli entisen presidentin järjestämä juhlaillallinen. Pöperöt olivat entistä ehommat ja vodkaa ja shampanjaa riitti. Ministerit esittivät taidokasta laulua illan mittaan. Aamuyöstä kuului jo rannanjärveä. Saimme kaikki paketin kirjoja ja oheiskrääsää lahjaksi. Ministeri sai rouvalleen vietäväksi sukkahousut! Hyyvä Suomi! Bileisiin oli kutsuttu myös 10 marilaista kirjailijaa, mutta he tekivät oharit, kun ei heitä kutsuttu ruokailemaan. Mainio veto minusta. Viimeinen aamu alkoi muutamalle ankeasti. Erityisesti Ruotsin radion toimittajalle, jonka huoneesta oli yöllä viety 20 000 kruunua maksava magnetofoni ja edellisen illan arvokkaat äänitykset sen mukana. Miliisi tutkii asiaa...

Meillä oli vielä ennen lähtöä presidentin vastaanotto. Marin tasavallan oma presidentti Vladislav Zotin oli ihan mukava veikko. Hän piti meille pitkän puheen ja kertoi sen aikana olleensa nuorena innokas laulaja. Pyysimme häntä laulamaan ja hän lauloikin siltä istumalta meille ihan pokkana kauniin laulun. Eikä lainkaan huonosti. Sitten seura lahjoitti presidentille suomilätsän.




PALUULENTO SUIHKUKONEESSA


Kiinnostuksemme junamatkailuun oli selvinnyt isännille matkan aikana. Paluumatkalle oli tilattu 26-paikkainen suihkukone, joka vei meidät suoraan Tallinnaan. Moskovassa piti tehdä tekninen välilasku, kuten asia ilmaistiin.

Lähtö tapahtui VIP-siiven kautta. Kulttuuriministeri kajautti lähtiäisiksi vielä vuorimarilaisen laulun. Ruokailu lentokoneessa oli mainio. Isosta pahvilaatikosta jaettiin jokaiselle myssykkä, jossa oli voipaperiin kääritty lihamöykky ja juustopala, tumma leivänkannikka, kurkku ja kananmuna sekä pullo mineraalivettä. Siinä olisi mallia Finnairille. Vastatuulen takia emme ehtineet kuitenkaan ajoissa laivaan ja jouduimme jäämään yöksi Tallinnaan.

Meidät majoitettiin hotelli Olumpiaan. 24. kerros vanhan kaupungin kattojen yllä, kiitos. Kylpyhuone oli elämys. Väritelkkari! Ei lainkaan pöllömpää. Kiertelimme vanhassa kaupungissa, joka oli muuttunut edukseen sitten viime näkemän, josta on jo aikaa. Kaikki paikat olivat jo kiinni, mutta puiston laidassa oli kukkakauppiaita.

Pimeät ruplat polttivat taskun pohjalla. Ostaisinko kymmenen ruusua vai sata, vai koko kioskin. Kymmenen sai riittää. Hotellista pystyi soittamaan kotiin Suomeen. Puhelu tuli nopeasti. Nyt pannaan ruplat palamaan. Ei onnistunut. Aamulla pitkän puhelun hinnaksi selvisi 3 ruplaa 60 kopeekka, 50 penniä.

Jäljellä oli enää laivamatka kotiin. Tallink ei ollut ollenkaan niin hikinen purkki kuin olisi luullut. Päinvastoin erittäin siisti alus, jossa nautimme yhdessä loistavan aterian.

Haikeat hyvästit satamassa. Osoitteiden vaihtoa ja lupauksia pikaisista tapaamisista. Ryhmässämme oli kymmenen päivän aikana muodostunut erityisen kiva henki, kuulimme monen sanovan. Olimme kokeneet yhdessä sellaista, mikä ei osu monen kohdalle. Palautuminen vaatimattomien ja aitojen marilaisten luota tänne jurojen laamaahokevien tyytymättömien kerskanousukkaitten krääsien pariin ei käynyt helposti. Iloisten marilaisten laulu soi pitkään päässäni ja olin näkevinäni hymyileviä marilaisia kasvoja siellä täällä.

Marin presidentti sanoi meille: "Te olette ensimmäinen lintu, joka lensi (!) Suomesta. Olemme onnellisia, jos teidän jälkeenne tulee vielä enemmän ja enemmän". Marien toivoman massaturismin käynnistymiseen on vielä pitkä matka. Aloittakoot vaikka korteista ja kartoista.

Minulla ei ole valittamista, matka oli erinomainen juuri tällaisenaan kaikkine puutteineenkin. Alusta loppuun. Ei tullut ikävä Ibizaa. Ei ole kyllä tullut ennenkään. Kymmenen päivän tapahtumarikas matka: 1900 markkaa ja täysihoito. Suosittelen lämpimästi.




Tämä kirjoitus on julkaistu syksyllä 1991 eräässä pienessä lehdessä.
Kuvat on liitetty tekstiin tammikuussa 2013.


Tästä samasta reissusta on kertomus myös rakkaan puolisoni blogissa La Vie en Roses

Takaisin kotisivulle:
ruusupiha KAARTO